Could this be new normal?

Mikä siinä on että ne vuodet vierivät ja aika kiitää? Sitä nopeammin se menee, mitä vanhemmaksi tulee. Johtuuko se siitä että tuijotamme kalenteria ja kelloa kuin se olisi jokin avain onneen? On aikatauluja ja kalenterit ratkeavat liitoksistaan arjen keskellä. Olemme niin pirun tavoitteellisia että unohdamme kuunnella itseämme ja kehomme merkkejä. Vai johtuuko se siitä että mitä vanhemmaksi tulemme sitä harvemmin aivomme pääsevät täydelliseen relaxaatio tilaan jossa emme ajattele muuta kun sitä mitä teemme juuri sillä hetkellä? Emme siis keskity ja ole hetkessä, vaan pyörittelemme koko ajan mitä seuraavaksi, mitä huomenna entä illalla... Muistan kun lapsena kesäloma tuntui iäisyydeltä! Mikä autuaalinen rehellinen ilo ja onni ja iäisyyden tuntu! Nyt vuosi tuntuu kuukaudelta, päivä tunnilta jne. Mitä teemme väärin? 

Lisäksi kaikki pitää suorittaa. Puhutaan liikuntasuorituksesta kun pienenä se oli maailman hauskinta kun siellä on ne kaikki kaveritkin... Syyllistyn itse melko usein näihin samoihin asioihin ja olen tietoisesti pyrkinyt pois niistä! Elämään siis hetkessä, keskittymään vain siihen mitä nyt tapahtuu, unohtamaan kaiken ulkopuolisen maailman joka välillä häiritsee niin paljon että stressaannumme lähes kuoliaaksi. Emme kuitenkaan voi määräämme enempää sille mitä huomenna tapahtuu, joten miksi miettiä ja pohtia ja tukkia sillä kaikki aivonystyrämme?

Netti ja sen 24/7 saatavuus on yksi asia, jonka huomaan aiheuttavan melkoista levottomuutta ja "toinen jalka jossain muualla" elämistä. Täällä nettiä ei ole saatavilla koko aikaa, ja se on todella leppoisaa! Sitten kun sen netin saa, alkaa niin järkyttävä datailu että siinä ravintolan tarjoilijat varmasti pohtivat parisuhteemme laatua, hyvä etteivät kiikuta parisuhdeterapeutin yhteystietoja kun syömme ateriamme tuijottaen ja näppäillen pientä näyttöä, nauraen itseksemme ja vasta ruoan syötyämme toteamme että ainiin olin jonkun kanssa täällä raflassa. Tarjoilijat eivät tosin tiedä että vietämme tuhansia tunteja istuen pienessä lasikuituammeessa keskellä ei mitään yhdessä, joten eiköhän siellä kerkiä ajatuksia vaihtamaan kerran jos toisenkin ;). Kuitenkin minun lemppari quoteni on ollut yhdessä baarissa Karibialla menun viereen kirjoitettu teksti: no, we don't have wifi, talk to each other! =)

Joku muuten viitsi heittää lähtiessämme tänne reissuun että miten voit lähteä miehesi/vaimosi kanssa kaksin vuodeksi tuolla lailla.. Minun olisi tehnyt mieli sanoa että jos sinä et voi, kannattaa nimenomaan lähteä ja miettiä ja pohtia ja tehdä kaikkensa, sillä tuossa kohtaa parisuhde on syvältä jos et voi viettää aikaa kumppanisi kanssa! Yhtenä päivänä eräs mies laiturilla tuli juttelemaan meille ja totesi muina miehinä että onpa hienoa että mahdutte samaan veneeseen! Minä näppäränä tyttönä pohtimaan että no jopa on läskiä kertynyt jos ei mies ole vaimonsa kanssa noin 40m2 veneeseen mahtunut ;) hän toki tähdensi hieman asiaansa ja kertoi ettei ole ikinä mahtunut vaimoineen (?) samaan veneeseen sillä ei tule toimeen veneessä hänen/heidän kanssaan. Minä täräytin suoraan että onpa surullista, meillä ei ole tuollaisia ongelmia, me tulemme täällä erinomaisesti juttuun, mutta meillä oli alkumatkasta noita peräsinongelmia ja sitten korjattiin moottoria takuun piikkiin, onko sinulla lainkaan sellaisia ongelmia? ;) Eikö nimenomaan sanota että if you are looking for a crew, marry one?! 

Takaisin aikakäsitteeseen.. Täällä olen viettänyt päiviä niin että joudun illalla etsimään puhelintani. Mitä sillä teen päivän aikana? En ole myöskään käyttänyt kelloa muuta kuin treenisuoritusten ajanottoon tai rannekoruna sekä tietysti yövahdeissa.

Siitä huolimatta aika on mennyt niin nopeasti, että pian on aika lähteä purjehtimaan kotiin päin. Vältän tätä ajatusta viimeiseen saakka, sillä en ole voinut missään koskaan niin hyvin kuin veneellä irti kaikesta! Siis aina. Ei pelkästään tämän vuoden aikana vaan myös aiemmin elämässäni viettäessäni kaikki mahdolliset kesälomat ja vapaat viikonloput purjehtien. Saaristossa suurin tekemisen aihe oli perunoiden kuoriminen. Aika leppoisaa! Ja joku ihmettelee miksi viihdymme täällä niin hyvin :). Kukapa ei viihtyisi tilassa, ajassa ja paikassa, jossa stressitaso on minimisoitu niin pieneen kuin mahdollista?!

Voi kunpa tämä voisikin olla "uutta normaalia"! Elämä stressitaso minimoituna ja hetkestä kiinni pitäen. Mutta onnistuisiko nuo asiat siirtämään jotenkin siihen normi arkeenkin? Siinäpä meille haaste! Edes ilta viikossa ilman puhelinta, ilta viikossa ilman kelloa...? Minä aion yrittää kotiin päästyämme!

Sitä harjoitellessa: 

keep calm and carry on sailing!

Ps. Off the topic: Kanarian öljykatastrofista kirjoittaa Kalle blogissaan.