lauantai 31. tammikuuta 2015

Minä ja meri

On yö. Kello on 04.46. Olen siis koiravahdissa Samulin kanssa uppoutununeena ajatuksiini. Mietin merta. Mietin missä oikein olemme ja miten tänne olemme tulleet. Mietin loputtomalta tuntuvaa merta, joka on tänä yönä ensimmäistä kertaa tämän reissun aikana oikeinkin rauhallinen. Jopa niin rauhallinen että silmäni ummistaessa hetkeksi, pysyn sitloodan penkillä pitämättä kiinni mistään. Sisällä on lähes yhtä hiljaista kuin kirjastossa. Ihanaa vaihtelua koko alkumatkan paikoin voimakkaallekin äänimaailmalle!

Meri mietityttää aina vain. Siinä on jotain niin mielenkiintoista mitä en osaa selittää tai pukea sanoiksi. Sitä voisi katsella tunti kaupalla kyllästymättä siihen. Merellä ei ole minkäänlaista empatiakykyä, vaikka toisinaan juttelenkin ylemmille tahoille pyytäen niitä ottamaan easymmin, mutta tuloksetta. Vai onko se sittenkään tyhjän höpinää kun nyt on rauhallista? Kyllä uskon että meri käyttäytyy juuri haluamallaan tavalla ja olemme nyt heittäytyneet sen armolle. Ei sitä kannata miettiä. Missään nimessä ei kannata miettiä mihin maankolkkaan on lähin matka, sillä se on sanomattakin selvää; suoraan allemme pohjaan, johon on tällä hetkellä vain kilometrejä matkaa toisin kuin lähimmälle mantereelle. Noniin, karistan ajatuksen pois mielestäni ja seuraavaksi ajatukseni harhailee kuuhun joka möllöttää isona keltaisena ompun näköisenä hahmona alkuillasta ihan päämme päällä ja nyt etuvasemmalla valaisten koko taivaanrannan niin valoisaksi että pimeän sijasta on hämärää. Pian pitäisi olla täysikuu. Odotan sitä jo! Tähdet eivät näy nyt hämärällä yhtä voimakkaina kuin pilkkopimeällä, mutta ovat joka tapauksessa aina yhtä kauniita. Hetkessä voi huomata monta tähdenlentoa ja lähettää niin paljon toiveita kuin kerkiää. Minun listani on aina niin pitkä että kerkiän jo nähdä seuraavan tähdenlennon ennen kuin olen lopettanut edellisen toiveen. Kyllä ne ajallaan toteutuu, tietysti ne toteutuu kun niihin uskoo ja luottaa!

Joskus aiemmin yövahdeissa, jostain syystä erityisesti Englannin kanaalissa puskiessamme vastatuuleen ja -virtaan koneella liikkuen vain muutaman mailin tunnissa, olen miettinyt mitä helvettiä teen täällä. Nyt se ei ole käynyt mielessäkään. Jonkunhan täälläkin pitää olla. Tämä on täysin luonnollista ja normaalia vaikka lentäen olisinkin jo perillä. Mutta entä jos tykkää purjehtia ja tykkää tehdä matkanteosta vähän haastavampaa? Onko se sitä, vai miksi ihmeessä on niin kiva herätä yövahteihin tuijottamaan pimeyteen ja hytisemään usein kylmyyteen, kastumaan, saamaan päälleen litrakaupalla suolavettä ja pohtimaan milloin mitäkin ihme asioita? En tiedä onko syyllä väliä jos se vain tuntuu kivalta ja siitä jollain kummallisella jopa vähän masokistisella tavalla pitää.

Noniin nyt S tulee sisälle nauraen ja toteaa että nyt tuli lentokala huppuun! Alan myös nauraa ja epäilen että hän huijjaa. Ei huijaa, tutkin huppua taskulampulla mutta mitään kalaa ei näy. Ehkä se sitten vain osui S:n niskaan. Hetken tutkimisen jälkeen se löytyy kannelta sätkimästä. Jäätävä kalan lemu!  S yrittää sörkkiä sitä takaisin mereen mutta se on niin liukas että se luisuu sormista. Vihdoin kuuluu blomps ja lentokala päätyy onnellisesti meren syvyyksiin. S miettii että jos se olisi tullut päin naamaa, niin hän ei kuulemma välttämättä olisi enää ikinä uskaltanut istua sitloodassa. :D

Kuten sanottu, ei empatiakykyä mutta merellä on niin paljon muuta. Sillä on ihan omat mielihalunsa eikä se tunne mitään käyttäytymisnormeja. Miksi aina pitäisikään ja miksi sinunkaan aina pitäisi? Täällä voit heittää kännykän hiiteen, unohtaa lähes kaiken muun, olet pienessä tilassa kanssamatkustajien eli miehistön ja omien ajatustesi kanssa uutisten ulottumattomissa välittämättä hittoakaan minkälaisen aivopierun Putin on saanut tällä kertaa päähänsä. Se on aika rentouttavaa. Et näe tilitietojasi etkä sosiaalista mediaa eikä ne oikeastaan tällä hetkellä kiinnostakaan. Ainoa millä voit pitää yhteyttä "ulkomaailmaan" on satelliittipuhelin.

Taas katselen merta. Aiemmin päivällä se oli riehakas ja aallot pyyhälsivät vuoren kokoisina ohitsemme välittämättä tippaakaan laittaako joku ruokaa tai yrittääkö käydä vaikkapa toiletissa. Nyt se on kuin kesytetty kissanpentu joka kehrää allamme rullaillen. Päivisin ja öisin meri on ihan erilainen. Öisin se on usein musta eikä houkuttele yhtään! Päivisin se kutsuu herkullisilla turkoosin sävyillään ja haluaakin että sitä ihaillaan. Niin kuin sitä kuuluukin ihailla ja erityisesti kunnioittaa. Jään siis edelleen miettimään mikä siinä niin paljon viehättää ja jatkan koiravahdissani kello kuuteen.

Hyvää yötä, päivää tai jotain muuta!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti